Niin kuin talvella on tapansa ja tapana pakkasia pitää, nyt tammikuussa on niiden aika. Eivät ne kummoisia ole: pysytelleet parinkymmenen särvessä parit viikot. Hiihtää juuri voi. Vitilumella luisto olematon, mutta hälläkös väliä kunhan kuntoillakseen hiihtelee. Keväällä suihkitaan sitten kovemmin järven jäillä janiksinä pyyhälletään kaislikot kahisten ja sukset suhisten.
Kävimme vaimon eno-Auliksen ysikymppiset juhlimassa kaupungissa; pirteä mies vaikka välillä sairaalassa käytättääkin, kiikkuu likkuu omin neuvoin, ei puhu mutta pukahtaa – heti on mukana jutunjuonessa. Mitä lie kaheksisen vuotta halvauksesta.
Siinäpä nuo tammikuun puhumiset minultakin. Kolmatta viikkoa meni etten muiden kuin vaimon kanssa jutellut, suutani avannut eli en ihmisiä tavannut. Oliko viimeksi kun postinkantaja-Irene kantoi kirjapaketin sisälle asti ja ryyppäsi kahvit kesken kierron: puhe kääntyi menneisiin aikoihin, siihen miten manttaalit syntyivät.
Eilen laski pakkaslukemat kahta vaille kolmeenkymmeneen, joten suksien sijasta nostin jalat jalaksille ja potkin potkurilla Ilpon luokse kouluaikoja muistelemaan. Käytiin Karpit kuin Kuusarotkin läpi ja siskon kuuskymppiset. Vielä vähemmän on juttelukavereita Ilpolla: kaupan myyjät viikolla ja pari kertaa kuukaudessa minä. Mutta on hänellä radio ja tv aina auki, vähän kuin minulla kirja.